Kummituksen lokikirjasta, sunnuntai 18. toukokuuta 2008, kun maailma pelastui.
Itä-Savo on ottanut tavakseen esitellä aina sunnuntaisin jonkun Parempiin Ihmisiin™ kuuluvan yksityishenkilön, joka kertoo kuinka juuri hän aikoo kantaa kortensa kekoon ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Lehti ilmoittaa juttusarjan tavoitteena olevan pelastaa maailma.
Viikko sitten 11.5. esiteltiin mikkeliläinen miesopettaja, joka kertoi saaneensa pari viikkoa aiemmin herätyksen ja alkaneensa polkea pyörällä töihin. Hän sanoi käyttäneensä aiemmin autoaan “erilaisten tekosyiden varjolla”, mutta ilmoittaa nykyään polkevansa pyörällään kaikki lyhyet matkat. Hän kertoi, että “ei ole laskenut kuinka paljon erilaisia päästöjä hänen valintansa vähentää, mutta että kukkarossa vaikutus näkyy selvästi. Joka päivä säästyy pelkistä työmatkoista bensaa kolmen euron edestä”. Hienoa. Hänelle jää siis enemmän euroja muuhun kulutukseen.
Tarkoitus lienee syyllistää autonkäyttäjiä murehtimaan miten juuri he “erilaisten tekosyiden varjolla” tuhoavat maailman. Mieleeni tulee heti kaikkein suurin tekosyy: se, että muuten ei pääse. Pitäisi kaupunkilaisenkin opettajan tietää, että joukkoliikennettä tunnutaan useammassa paikassa ajettavan alas, kuin kehitettävän. Kaikki eivät myöskään asu kaupungeissa, sillä maaseutua ole vielä kovasta yrityksestä huolimatta saatu täysin autioitettua. Kohtalaisen suurella joukolla kansalaisia on sellaista liikkumisen ja asioinnin tarvetta, joka ei onnistu muuten kuin omalla autolla. Monet jopa haluavat vielä viljellä omaa maataan, jotta Parempienkin Ihmisten™ ruokapöydässä olisi edes jotain kotimaista ruokaa. Sitä ei synny eikä siirry kauppoihin maailmanpelastusta polkupyörän päältä fiilistelemällä. Toisaalta edes kaupunkilaisuus ei takaa kunnollista mahdollisuutta siirtyä käyttämään toimivaa joukkoliikennettä. Ei ainakaan Savonlinnassa.
Tämän kaupungin bussiliikennöintiin voi lähteä tutustumaan tästä. Aikatauluja ei tarvitse kauaa tuijotella havaitakseen, että täällä ei bussilla iltaisin pääsääntöisesti pääse. Viikonlopuista puhumattakaan, jolloin ajetaan vain muutama hassu vuoro – kahdella linjalla neljästä.
*
Itukan juttusarjan ideaan kuuluu, että kulloinkin säteilyvuorossa ollut maailmanpelastaja haastaa jonkun toisen yksityishenkilön, joka sitten esitellään seuraavana sunnuntaina. Niinpä tänään, mikkeliläisopettajan haastamana, esiintyy riippumatossaan kuvattu “riippumaton ajattelija”, eräs (suhteellisen nuoren näköinen) juvalainen maanviljelijä. Hänen enimmäkseen realistisiin ajatuksiin on helpompi yhtyä. Toimittajakin hämmentyy ihmettelemään, “mitä ihmettä, missä ovat kierrätysvinkit ja energian säästöohjeet?”.
Viljelijän ensimmäinen neuvo on: “jätä kiire pois”.
- Kun jättää kiireen pois, elää siinä hetkessä ja siinä paikassa. Ei mieti, mihin pitäisi seuraavaksi sännätä, vaan elää nyt. Kun on aikaa miettiä, ajattelee vapaammin ja löytää oikeita ratkaisuja. Kiireettömyys näkyy sitten käytännössäkin. Jos ei ole niin kiire, ei tarvitse kuluttaa niin paljon. Yksinkertaista.
Hän sanoo, että ei etsi sisältään supermiestä tai ihmeidentekijää, vaan pyrkii elämään ja tekemään työnsä niin, että luonto vahingoittuisi mahdollisimman vähän.
- Maailmanparantamiseen tarvittaisiin akviisia tekoja, minä yritän vain tuottaa mahdollisimman vähän vahinkoa.
Nuori viljelijä puhuu omasta maasta irti saatavista hyödykkeistä ja yksinkertaisesta mekaniikasta, esimerkiksi “tuosta kaappikellosta”, joka toimii vielä 250 vuoden päästäkin, toisin kuin Nokian kännykkä, ja elektroniikkalaitteista yleensä, sekä siitä, että kun lentokoneen sijaan valitaan jokin toinen kulkuneuvo, eivät taivaalla suhaavat moottorit enää paina mieltä. Tässä kohtaa osuu toimittajakin vahingossa napakymppiin – hän kysyy eikö se ole vain hyvän omantunnon ostamista.
- On, sitähän se nimenomaan on. Mutta onko meillä muuta tietä?, vastaa viljelijä.
Toimittaja ei kysy kuinka realistista on kuvitella juuri hyvän omantunnon ostamiseksi myönnetyn toiminnan olevan tie mihinkään muuhun kuin hyvään omaantuntoon. Äärimmäisenä esimerkkinä voisin ottaa omantunnonkriisissään johonkin saareen tarkoituksellisesti erakoituvan henkilön, joka alkaa elää luonnonläheistä ja askeettista elämää, enimmäkseen itse pyytämäänsä kalaa ja pienriistaa sekä viljelemänsä maatilkun antimia syöden. Niin moraalisesti kunnioitettava ja esimerkillinen kuin tuo teko saattaa ollakin, se ei pelasta mitään muuta kuin erakkomme oman mielenrauhan, sillä kovin harvalla on mahdollisuuksia tai varaa seurata esimerkkiä. Pienempien ja arkisempien ekotekojen vouhottamisessa taas nähdään silkkaa kaksoisajattelua. Hyvin usein samat ihmiset, jotka täällä korkemman elintason maissa innokkaimmin puhuvat oman ekologisen jalanjälkemme pienentämisestä, ovat innokkaimmin kasvattamassa toisten jälkiä toisaalla, tai tekevät kaikkensa saadakseen mahdollisimman monet tänne tuhatkertaistamaan omansa. He saattavat olla jopa omalta osaltaan varautumassa satojen miljoonien ilmastopakolaisten vastaanottamiseen. llmastonmuutos sopiikin täydellisesti omaa paremmuuttaan säteillä haluavien suunnitelmiin. Se on kuin heille tehty.
Maanviljelijällämme sentään on ajattelussaan realismia jäljellä. Vaikka hänelle “kehitysmaat ovat suuri huolenaihe”, hän näkee väestönkasvun hillitsemisen välttämättömänä.
*
Lehti esittelee myös toisen tavan pelastaa omantunt maailma.
“Kymmenen viime vuoden aikana 30 000 lasta Afikasta, Aasiasta, ja Etelä-Amerikasta on löytänyt Plan Suomi Säätiön kautta itselleen kummivanhemman. Kummi tukee lapsen ja hänen yhteisönsä hyvinvointia.”
Tukeminen tarkoittaa käytännössä säätiön kautta tapahtuvaa 25 euron kuukausilahjoitusta, josta 80 prosenttia luvataan menevän perille, tosin ei suoraan kummilapselle tai hänen perheelleen. (Prosenteista tai kohteen tarkennuksesta ei puhuttu lehdessä mitään, katsoin asian tuolta.)
Tämänkaltainen auttaminen on periaatteessa kannatettavampaa kuin esimerkiksi muutaman pakolaisen hyysäystoimien parissa puuhastelu, koska tässä yritetään auttaa ihmisiä paikan päällä, omassa elinympäristössään, yrittämättä siirtää heidän ekojälkeään kasvamaan muualle.
Mutta. Mitkä ovat “kummilapsen” maapallon toiselta puolelta ottavien ihmisten perimmäiset motiivit? Niin kauniilta kuin asia näyttääkin, en millään voi välttyä ajattelemasta, että hyväuskoiseen maailmanpelastus-naivismiin saattaisi tässäkin liittyä jotain auttajan omista tarpeista lähtöisin olevaa. Parinkympin kuukausittainen nettoapu auttaa todennäköisesti enemmän antajaa kuin saajaa. Kummiksi ryhtyneillä on mahdollisuus loistaa myös keskinäisessä säteilykilvassaan, eli päästä tavallista peruskummia arvostetummaksi “kymppi-kummiksi” hankkimalla vuoden loppuun mennessä 10 uutta kummia, ja näin saavuttaa mahdollisuus voittaa itselleen matkapalkinto.
Artikkelia kuvittava otos on kuin mainostoimiston tekemästä esitteestä. Siinä kaksi kummia, mies ja nainen, sädehtivät sisäistä hyvyyttään iloisen onnellisesti nauraen. Heillä selvästikin on välit omaantuntoonsa kunnossa. Jutussa haastateltu savonlinnalainen nainen ei myöskään väestöräjähdyksiä murehdi. Hän kertoo “haluavansa, että kaikki maailman lapset pelastettaisiin.”
Lopuksi säätiön pääsihteeri kertoo mistä kummiudessa on kysymys. Hän jos kuka sen tietää.
“Kaikkia kummeja yhdistää auttamisesta saatu hyvä mieli, vahva myötäelämisen kyky, sekä halu muuttaa asioita parempaan suuntaan.”
(Edit 20.5. – linkin lisäys ja pientä säätöä tekstin sujuvuuden parantamiseksi)
7 kommenttia
Kommenttien RSS Paluuviiteosoite
Jätä kommentti
Tässä autoilujutussa on jotain samaa kuin vaikkapa tupakointi- ja koirankakkakeskusteluissa. Kun tupakoimattomat ja koirattomat valittavat mainittujen ikävästä käytöksestä (tupakoitsijat puhaltavat savua muiden silmille, koiranomistajat eivät korjaa elänteinsä jätöksiä), heidät pyrkii vaientamaan se joukko tupakoitsijoita/koiranomistajia, jotka oikeasti käyttäytyvät ihan hyvin ja kohtuullisesti. Ikään kuin heidän olemassaolonsa pyyhkisi pois sen tosiasian, että on paljon kenkkuja tupakoitsijoita ja läjät tielle jättäviä koiranomistajia – ja autoilijoita, jotka voisivat ihan hyvin mennä muilla välineillä, mutta laiskuuttaan ja mukavuudenhaluaan ajavat autolla.
Että sikäli tuo vastaus on asian ohi. Uskon, että suurin osa autoilun kritisoijista _ei_ kritisoi auton käyttöä silloin, kun se on välttämätöntä – kun matkat ovat pitkiä, kun asutaan korvessa, kun joukkoliikennettä ei ole tai sen käyttö on kohtuuttoman vaikeaa. Kritiikki kohdistuu niihin, joilla on kaikki realistiset mahdollisuudet käyttää joukkoliikennettä, ajaa pyörällä tai kävellä, mutta joita ei vain huvita tehdä niin. Ihmisiin, jotka ajavat autolla 300 metrin matkan kauppaan ostaakseen kimpaleen juustoa ja tölkin maitoa, vaikka heillä on terveet jalat. Ihmisiin, joilla on työmatkaa esim. 2km, mutta sekin täytyy ajaa ehdottomasti autolla. Ihmisiin, joiden kotoa on hyvät joukkoliikenneyhteydet työpaikalle Helsingin keskustaan, mutta jotka silti käyttävät autoa. Ihmisiin, jotka ajavat Ruskeavuoresta autolla keskustaan shoppailemaan. Jne jne ja jne.
Ja vielä – minulla on kummilapsi. Tosin ei Planin vaan toisen vastaavan systeemin kautta. Minulla ja puolisollani, tarkemmin sanoen.
Turhahan sitä on kieltää, että oma hyvä mieli on merkittävä vaikutin. Olen kuitenkin järkeillyt asian niin, että mitä sitten. Tuskin sitä apua saavaa lasta, hänen perhettään ja kyläänsä merkittävästi kiinnostaa, mitkä ovat auttajien motiivit, kunhan apua tulee. Sama pätee näihin huikeiden summien lahjoittajiin, vaikka nyt Bill Gatesiin. Aina sanotaan, että he vain kiillottavat kilpeään ja onhan se totta, mutta en taaskaan uskoa, että avunsaajat välittävät heidän motiiveistaan. Minusta tärkeintä on, että auttaa, ei se, minkä vuoksi auttaa.
Mihinkään kilpailuihin tai moisiin en kyllä ole osallistunut, enpä edes tiedä, onko tukemallani järjestöllä enkä nyt jaksa alkaa selvittääkään. Eiköhän tässä ole kilven kiillottamista jo kylliksi.
Hei Arawn, tuosta autoilukommentistasi. Ensinnäkin, olen samaa mieltä “300 metrin” automatkoista, mutta pari kilometriä esim. työmatkaa riippuu jo kelistä. Ja työstä ja kellonajasta. Toiseksi, taustalla on koko ilmastonmuutos-syyllistämisen kritisointi.
Sitten kummilapsista ja maailmanpelastelusta yleensä.
“Minusta tärkeintä on, että auttaa, ei se, minkä vuoksi auttaa.”
Sinusta on siis olemassa jokin kosminen VELVOLLISUUS auttaa? Entä oletko varma että apusi todella _auttaa_ avustettavaa yhteisöä kokonaisuutena, eikä vain pahenna tilannetta?
Tässä on taustalla vakava epäuskoni maailmanpelastelun mahdollisuuksiin. En minä silti täysin kylmä ole. Oli aika, jolloin minäkin uskoin. Nyt olen koko ajan skeptisempi, tai oikeastaan epätoivoisempi. Erityisen järkyttävää on ollut silmien aukeaminen sen suhteen, miten maanisen innokkaasti täällä “suvaitaan” täysin omille arvoillemme vieraita kulttuureja.
Maailma kyllä “pelastuu” kunhan turha sivistys ja ihmisoikeushömpötys saadaan kitkettyä – kriisien ja verenvuodatuksen kautta. Teräsbetonin sanoin: “Missä miehet ratsastaa, siellä lampaat ei voi laiduntaa.”
Mitä työmatkoihin tulee, niin toki, parikin kilometriä riippuu kelistä, työstä ja kellonajasta sun muusta. Mutta silti kovin moni kulkee autolla, vaikka voisi kulkea muillakin tavoin, kesät talvet, oli kellonaika mikä hyvänsä jne. Se on aina oma osansa sitten, mitkä ovat ns. “oikeita syitä” ja mitä “tekosyitä” eli sellaisia, joilla vain pyritään oikeuttamaan oma toiminta, vaikka ne eivät todellisuudessa ole syitä siihen toimintaan.
Mitä auttamiseen tulee, en tarkoittanut, että olisi kosminen velvollisuus auttaa. Tarkoitin vain, että mielestäni jos ja kun joku auttaa, auttamisen motiivit eivät ole niin olennaisia vaan lopputulos. Lopputuloksesta ei tietenkään voi olla etukäteen varma, mutta minusta tällainen ajattelutapa taas on vähän pään pistämistä pensaaseen. Tietysti täytyy pitää järki kädessä ja pyrkiä mahdollisimman suureen todennäköisyyteen eikä huseerata miten sattuu, mutta täysi varmuus ei ole saavutettavissa monissakaan asioissa. Yhtä lailla on mahdollista, että auttamatta jättäminen tekisi enemmän vahinkoa.
Ja minusta sillä, että auttaa jotain kummilapsen yhteisöä ja sillä, että täällä suvaitaan eri kulttuurien toilailuja paikan päällä, ei ole mitään kovin tiukkaa yhtymäkohtaa. En minä ole erityisen innostunut suvaitsemaan esimerkiksi tapoja, jotka ovat vastoin Suomen lakia, mutta silti minulla on se kummilapsi.
Arawn, pahoittelut tuon kommenttisi joutumisesta roskakoriin. En ymmärrä mikä sumea logiikka tämän järjestelmän roskapostinsuodatusta ohjailee.
“Auttamisen” todellisella vaikutuksella vihjasin mielestäni hyvinkin suureen mahdollisuuteen, että se vain pahentaa kokonaistilannetta vaikuttamalla vähintään välillisesti siihen, että autettavia nälkäisiä suita syntyy yhä enemmän lisää. Eri asia on, jos apu saadaan kanavoitua niin, että sen turvin pyritään hillitsemään väestön hallitsematonta kasvua oloissa, jotka eivät takaa elantoa edes nykyiselle väestömäärälle.
“Ja minusta sillä, että auttaa jotain kummilapsen yhteisöä ja sillä, että täällä suvaitaan eri kulttuurien toilailuja paikan päällä, ei ole mitään kovin tiukkaa yhtymäkohtaa. ”
Yhtymäkohta on siinä, että nuo ja monet muut “hyvät asiat” ovat yleensä, tai oikeastaan lähes pääsääntöisesti, suvaitsijan päässä suloisesti sekaisin. En nyt tarkoita vihjata että sinulla olisi, kuten tuossa sellaiset epäilyt virheellisiksi osoitatkin.
Tuota vailla keskinäistä loogista yhteyttä olevien mielipiteiden klimppiytymistä, klusteroitumista, kuvasi J. Halla-aho erittäin tarkkanäköisesti vajaa vuosi sitten.
http://www.halla-aho.com/scripta/hyvaa_kesaa.html
Koulutus laskee huomattavasti syntyvyyttä, joten minusta on varsin kannattavaa pyrkiä auttamaan siten, että mahdollisimman moni lapsi menisi kouluun ja aivan etenkin, että tytöt koulutettaisiin. Käsittääkseni kummilapsiohjelmissa tämä on yksi tavoitteista.
Minusta on kannatettavaa yrittää auttaa ihmisiä siellä, missä he ovat, sillä se on lopultakin se kaikkein tehokkain keino estää maahanmuuttoa. Jos ja kun maan olot ovat huonot eikä ihmisillä ole siellä mitään toivoa pyrkiä parempaan elämään, he lähtevät pyrkimään muualle. Vaikka muualle pyrkiminen olisi kuinka hankalaa, se tehdään silti, koska mitään muutakaan toivoa ei ole. Rajoja ja muureja voidaan pystyttää, mutta jostain ne vuotavat aina kuitenkin.
Ei sinänsä, ettenkö minäkin olisi hiukan kyyninen esim. Afrikan suhteen, mutta kannattaa muistaa, etteivät kaikki avustus- ja kummilapsiohjelmat keskity Afrikkaan vaan myös moniin maihin Etelä-Amerikassa ja Aasiassa. Minkä lisäksi, mielestäni jotain kannattaa kuitenkin yrittää tehdä. Jo meidän omankin etumme vuoksi.
Arawn, tätä kohtaa voitaisiin vielä katsoa:
“Jos ja kun maan olot ovat huonot eikä ihmisillä ole siellä mitään toivoa pyrkiä parempaan elämään, he lähtevät pyrkimään muualle. Vaikka muualle pyrkiminen olisi kuinka hankalaa, se tehdään silti, koska mitään muutakaan toivoa ei ole.”
“Maan huonot olot” eivät luultavasti parane niin kauan kuin muualle pääsy tarkoittaa k.o. maan parhaille voimille uutta, huomattavasti aiempaa vauraampaa elämää, tarvitsematta välttämättä tehdä yhtään mitään. Tällaisen Eldoradon olemassaolo pienen purjehdusmatkan takana ei varmaankaan ole paras kannustin ponnistella oman maansa elinolojen parantamiseksi.