Kuten kaikki vähänkään tiedostavat tietävät, suomalaisuus on out. Jo pelkästään kansallisesta identiteetistämme ja kulttuurittomasta kulttuuristamme™ puhumisen kuuluu aiheuttaa tiedostajassa, jos ei ehkä näppylöitä, niin ainakin voimakasta äkillistä pahoinvointia. Voi sitä pakahduttavaa kansallishäpeän tuskaa, jota uuskansainvälismielis-herännäiset kokevat tänään, Suomen lipun liehuessa saloissa jo toista päivää.
He kyselevät, mitä se sellainen suomalaisuus on – onko sitä edes olemassa? Kuten esimerkiksi kirjailija Jarkko Tontti Vihreä Lanka -lehdessä viime itsenäisyyspäivän tietämissä. Hänen suomalaisuutensa on “nippu kliseitä sisusta, saunasta ja Sibeliuksesta”, ja “muuta vastaavaa Suomi-pölpötystä”. Ja myötähäpeät päälle. Hänellä on “hajanaisten kokemustensa” mukaan paljon enemmän yhteistä ulkomaalaisten ystäviensä kanssa kuin suurimman osan suomalaisista kanssa. “Ystävät voi onneksi valita”, hän sanoo.
Hänen kirjoitukseensa tästä. (Lukee myös kommentit sen alta. Toivottavasti kirjailija on itsekin tavaillut niitä.)
Suomalaisuus, kansallisuus, on siis tässä asiayhteydessä paljon enemmän kuin kansalaisuus. Se on identifioitumista sukua, klaania tai heimoa huomattavasti suurempaan yhteisöön, joka merkittävässä määrin jakaa mm. yhteisen kielen, historian, perinteet, arvot ja tapakulttuurin. Siihen on mahdollista identifioitua myös ulkopuolelta, ilman yhteistä historiaa ja perinteitä, jos sitä tosissaan haluaa. Ne olisi tällöin kuitenkin hyvä tuntea. Ja toisaalta, jos eläminen tällaisessa yhteisössä käy yksilölle kerrassaan häpeää aiheuttavan yksitoikkoiseksi ja rauhalliseksi, täältä pääse kyllä pois. Tosin onhan sitä turvallisempaa yrittää pirstaloida sisältä käsin, sen tarjoamista eduista nauttien ja kirjaimia jonoon naputellen. Ei tule vilu eikä nälkä, eikä hiki.
Tiedostajien suomalaisuus-dissaukseen näyttää yleensä liittyvän omituista kaksoisajattelua. Samalla kun oman kulttuuri-identiteettimme vaaliminen ja esille tuominen on inhaa nationalismia tai jopa “äärioikeistolaisuutta”, on esimerkiksi maahanmuuttajien oma kulttuuriperintö tosi arvokas ja hieno asia, jota meidän tulee kaikin tavoin korostaa ja tukea sen säilymistä ja toteuttamista. Sama kaksoisajattelu koskee kansallisvaltioitakin. Kuten kirjailija Tontti edistyksellisesti tiedosti, sellaiset ovat vain kuvitteellisten yhteisöjen keinotekoisia luomuksia, jotka pitää romuttaa. Paitsi tietysti niiden tiettyjen toisten yhteisöjen luomukset. Miksi emme koskaan näe häntä ja kaltaisiaan selittämässä kuvitteellisten yhteisöjen keinotekoisuutta vaikkapa tänne tulleille kurdeille.
Joten liput liehukoot tänäänkin, Snellmanin ja suomalaisuuden päivänä, niin kauan kuin se on vielä mahdollista. Nimittäin ruotsalainen, meitä huomattavasti edistyneempi monikultturismi, jonka karuilla jäljillä tiedostajamme nuuhkivat häntä innosta täristen, on jo niin häpeästä rähmällään, että siellä pelätään kansallislipunkin olevan rasismia. Kansallispäivänä.
Hyvää suomalaisuuden päivää.
Ei kommentteja vielä
Ei kommentteja toistaiseksi.
Kommenttien RSS Trackback-osoite
Jätä kommentti
